Juuri nyt ei ole kovin otollinen aika käsitellä yhteiskunnallisia asiakysymyksiä, joiden kärsivällinen argumentointi väistämättä jää kiihkeiden vaalitaistelujen yksinkertaistettujen iskulauseiden jalkoihin ja niihin väsyneiltä ihmisiltä lukematta. Paremmin tähän hetkeen istuu hauskempi, mutta silti hyödyllinen mahdollisuus tarkastella valittuja ja valittavia vallankäyttäjiä heidän kirjojensa välityksellä.
Eduskuntavaalin ja EU-vaalin hälyssä, hallitusta muodostettaessa, ministerivalintojen ja EU-komissaarivalinnan kynnyksellä, ihmisten huomio on väistämättä tavallista enemmän keskittynyt ylimpiin vallankäyttäjiin. Mitä on olla valtaa käyttävä poliitikko tai korkea viranhaltija? Ovatko he niitä eliitiksi rahavallan tuntumaan eriytyviä oman edun tavoittelijoita, joiksi heidät huoltoasemilla, baaritiskeillä ja kahvilapöydissä hanakasti kiihdytellään tai harkitusti manipuloidaan? Mitä poliitikot, diplomaatit ja korkeat viranhaltijat itse kertovat elämästään, kokemuksistaan, työstään, ajatuksistaan ja tavoitteistaan?
Suosittelen lukemaan heidän kirjojaan, niin olet huoltoasemalla, baaritiskillä ja kahvilapöydässä vahvoilla. Tietomäärä yhteisistä asioista kasvaa ja riittää myös hauskaa ja jännittävää.
En aloita Paasikiven päiväkirjoista enkä Kekkosen kirjoituksista. Niiden pitäisi kuulua Suomen historiantuntemuksen perusaineistoon. Ennen vuotta 2018 luultavasti viimeisin lukemani poliitikon toiminnasta kertova kirja oli Pertti Paasion PUNATULKKU JA SIKARODEO (287 s. Gummerus 1998), leppoisa, hauska ja poliittista historiaamme valaiseva totuudenmukainen kertomuskokoelma 1900-luvun jälkipuoliskon Turusta Euroopan Unioniin.
Pertti Paasion tausta – Rafael Paasion poika, pitkäaikainen kansanedustaja, SDP:n puheenjohtaja, ulkoministeri, europarlamentaarikko – ei ”elitisoi” hänen aatettaan eikä ilmaisuaan. Ne ovat säilyneet yhtä selkeinä, kuin olivat jo 1970-luvulla yhdessä SDP:ssä toimiessamme. Teksti on tunnistettavasti hänen omaansa, kirjassa ei ole edes mainintaa muusta tekstin tuottajasta/muokkaajasta, kuten useimpien muiden johtavien poliitikkojen kirjoissa. Kun jatkossa kirjoitan mielestäni tärkeistä yhteisistä asioista, taitaa joidenkin asioiden kohdalla juuri Pertti Paasion kirjasta löytyä perusteita, lainattavaa, referoitavaa tai kommentoitavaa.
Täysin toisenlaista poliittisen kirjan lajityyppiä ovat Erkki Tuomiojan POLIITTISET PÄIVÄKIRJAT: SIINÄ SYNTYY VIELÄ RUUMIHIA1991-1994, 680s, LUULIN OLEVANI AIKA PIRUILEVA 1995-1997, 613s ja EI KAI EILISESTÄ JÄÄNYT VAMMOJA 1998-2000, 710s. (Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014-2018, toimittanut Veli-Pekka Leppänen). Sekä Tuomioja että Leppänen ovat historian tutkijoita. Kyse ei ole muistelmista eikä kertomuksista, vaan alkuperäisistä muistiinpanoista, jotka ovat päivittäin enintään kahden päivän viiveellä tehtyjä merkintöjä. Ne välittävät kirjoittajan tapahtumista ja tilanteista saaman kuvan sekä merkintöjen tekohetkellä syntyneet tuntemukset ja arviot. Muistiinpanoja on karsittu noin kolmannes, lähinnä henkilökohtaiseen ja perhe- ja kotielämään liittyvää sekä lomia, matkoja, harrastuksia ja vapaa-ajan viettoa koskevia kohtia. Tämä on rajoittanut tekstin lähinnä poliittiseksi ja poliitikon työtä koskevaksi. Alkuperäisen tekstin lisänä on vain lukijaa helpottavia selvennöksiä ja viitteitä sekä kunkin kuukauden johdantona kourallinen sen merkittäviä tapahtumia.
Tuomiojan teksti on Paasiota monimutkaisempaa, sivulauseita ja lauseenvastikkeita, niin kuin hänen spontaani puheensakin, mutta ei elitismiä, vaan kirjoittajaa itseään, heikkouksiaankaan peittelemättä. Kielen mutkista ja valtavasta sivumäärästä huolimatta päiväkirjoja voi lukea rasittumatta. Sänkylukemiseen ne ovat liian painavia. Pöydän ääressä teen tai kahvin kera Tuomiojan moniulotteista yhteiskunnallista toimintaa ja useimpien lukijoiden itsekin kokemaa Suomen historiaa etenee virkeästi päivä tai kuukausi kerrallaan. Varsinkin ikäiselleni kunkin muutaman vuoden kirjan lukeminen on ollut terveellistä muistin ja ymmärryksen virkistämistä. Kolme kirjaa, parituhatta sivua, sujuivat yhteensä kolmessa kuukaudessa. Samalla toisella alustalla, illalla sängyssä, muunkin kirjallisuuden lukeminen vauhdittui.
Vanhin muistikuva oman heräämiseni ajoilta on 60-luvun opiskeluaikani Helsingin Esplanadilla korviini uutta todellisuutta julistanut Tuomioja, joka on siitä alkaen 60 vuotta pysynyt eniten arvostamieni vaikuttajien kourallisessa. 70-luvulla Turussa tieni vei hyvin luontevasti ympäristöliikkeen ja asukasyhdistysten rinnalla Akateemisen Sos.dem. Yhdistyksen kautta Turun SDP:n toimintaan. Siinä, sen parhaissa saavutuksissa, Pertti Paasio oli yksi keskeisimpiä vaikuttajia.
Yhtenä luku-urakkani punaisena lankana oli verrata omia arvioitani 90-luvun vaikuttajista ja vaikutuksista Tuomiojan merkintöihin ja vaikutelmiin heistä. (Omahyväisyyttäni mainitsen, että monista tuntemistamme vaikuttajista näkemyksemme osuvat aika lähekkäin.) Paasion kirjasta osa on 90-lukua kuten Tuomiojan päiväkirjat. Paasio ei käsittele Tuomiojan toimintaa, mutta Tuomiojan merkinnöissä Paasio nousee tiuhaan esiin.
Helsingin apulaiskaupunginjohtajan(1979-1991) muistiinpanoissa pääkaupunkiseutu hallitsee, mutta SDP:n kärkikaartilaisen olisi toivonut tekevän enemmän merkintöjä omasta ja SDP:n roolista myös muualta Suomesta. Tärkeää Paasio-Turku asetelmaa merkinnät eivät käsitele. Se on yllättävää, sillä 70-luvun alusta 80-luvun alkuun juuri Turussa ja Varsinais-Suomessa SDP:lle tarjottiin, vieläpä muuta maata paremmalla vaalimenestyksellä, sitä punavihreän politiikan sisältöä, joka 80-luvulla karkeasti runnottiin pois betoni-asfaltti/demarit-kokoomus -hyvävelipolitiikan tieltä.
”Pois tieltä risut ja männynkävyt” -linja siivosi SDP:n sisältä vihreät Vihreisiin. Pertti Paasio ei kuitenkaan irtoa SDP:stä katerpillarillakaan, vaikka hän pitkin matkaa törmäsi betoni-SDP:hen niin valtakunnallisesti kuin Turussa. Sen sijaan SDP:ssä samantyyppisesti sekä hyväksikäytetty että hyljeksitty Tuomioja tuo Paasiota ja muita arvostamiaan demareita koskevien lukuisten myönteisten merkintöjen rinnalle Vihreiden silloiset johtohenkilöt melkeinpä läheisimpinä kanssapoliitikkoina. Heiltä hän jopa varmistaa turvapaikkaoikeutensa Vihreissä, jos saisi SDP:stä tarpeekseen.
Valtakunnanpolitiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen seuraajille, yhtä hyvin politiikan penkkiurheilijoille ja tutkijoille kuin journalisteillekin Tuomiojan päiväkirjasarja on korvaamattoman arvokas lähde, joka toivottavasti saa jatkoa eikä ehdy ennen aikojaan.
Kesken Tuomiojan päiväkirjojen, viime presidentinvaalien alla, oli luontevaa välillä, helpommassa asennossa, lukea Pekka Haaviston kirjaa LIPUNNOSTO JA RÄÄTÄLIN VIISAUS (242s. Kirjapaja 2018). Toistamiseen Sauli Niinistön presidentinvaalissa haastanut Haavisto sai ensimmäisellä kierroksella aikaan vihreiden silloiseen kannatukseen nähden ällistyttävän suuren kansanliikkeen. Kuitenkin ensimmäisen presidenttikautensa kuluessa Niinistö onnistui hoitamaan työnsä suomalaisten enemmistöä tyydyttävällä tavalla niin, ettei samanlaiseen vyöryyn jäänyt Haavistolle toistamiseen tilaa.
Hänen muistelmakirjastaan ANNA MUN KAIKKI KESTÄÄ (183s. WSOY 2011) pääsi vierähtämään kahdeksan vuotta. Lipunnostossa Pekka avaa henkilöään ja ajatuksiaan Suomen liputuspäivien kautta. Kuhunkin liputuspäivään liittyvien historian tapahtumien, muistojen ja merkitysten kautta tulevat esiin ne mielikuvat, tunteet ja ajatukset, asiantuntemus ja luonne, jotka kannattivat Pekka Haaviston Vihreiden puheenjohtajaksi kriisihetkellä eduskunta- ja EU-vaalien edellä. Vaikka vuosikymmenien kuluessa villa- ja marimekkopaidat ovat eduskunta- ja kansainvälisen diplomatian tehtävien myötä vaihtuneet tummiksi puvuiksi ja kravateiksi, ne eivät ole liu’uttaneet Haaviston kielenkäyttöä ja ajatusmaailmaa eliitin suuntaan. Oma mielipiteeni on, että lähiviikkoina muodostettavan hallituksen ulkoministeriksi parhaat vaihtoehdot ovat Pekka Haavisto ja Erkki Tuomioja.
Rauhandiplomaattina työskennelleestä Haavistosta on helppo siirtyä lukemaan viimeaikaisia kirjoja kansainvälisten viranhaltijoittemme, diplomaattien työstä ja elämästä. Useimmille suomalaisille diplomaatit tuovat mielleyhtymän koristelluista joulukuusista, jotka jonottavat kerran vuodessa presidentin kättelyyn. Jos haluaa säilyttää tämän mielikuvan, ei kannata lukea esimerkiksi seuraavia kirjoja:
Mikko Pyhälä VALTAA JA VASTARINTAA (336s, Kustannus Oy Siltala 2016)
Heikki Hiilamo NÄKYMÄTTÖMÄT SANKARIT (408s, Into Kustannus, 2019)
Suurlähettiläs Mikko Pyhälän uralla ei ehtinyt ikävystyä rauhalliseen asemapaikkaan. Virkatielle osui monia repiviä konflikteja ja diplomatian saavutuksia, Tsekkoslovakian miehitys, Vietnamin sota, Intiassa Indira Gandhin murha ja sitä seurannut väkivalta, Sri Lankan sisällissota, Guinea-Bissau, Dalai Lama, ETYK. Työn ja olosuhteiden salliessa hän suuntasi harrastuksiinsa, ympäristönsuojeluun ja lintuihin.
Työurallani valtion viranhaltijana olen saanut kuunnella painavia esityksiä virkavastuusta ja lukea säädettyjen lakien virallisia, asiallisia perusteluja hyvän hallinnon velvoitteista. Sen sijaan viranhoidon moraalista vaikeiden paikkojen edessä joutuu viranhaltija itse tekemään valintansa. Silloin auttaa, jos on ehtinyt saada hyvää harjoitusta inhimillisen vastuun ottamisesta jo kansalaisena. Tästäkin kirja kertoo.
Diplomaatin työssä oleellista on virheiden välttäminen. Vielä oleellisempaa on löytää yhteyksiä ja varsinkin yhteistä ihmisten kanssa, jotka kuuluvat enemmän tai vähemmän erilaiseen kommunikaatiopiiriin. Siinä ei joulukuusidiplomaateista ole iloa, mutta Pyhälän kirjan diplomaatti sulattaa kyllä tiensä huoltoasemien, baaritiskien ja kahvilapöytien herra-haukun läpi. Yhtä hyvin jännityskirjana kuin uudemman maailmanhistorian tietolähteenä luettavan teoksen esipuheen on kirjoittanut kaikille maailmanmenoa seuraaville tuttu Rauli Virtanen.
Heikki Hiilamon kirjan suomalaiset diplomaatit perheineen joutuivat ruotsalaisen ja itäsaksalaisen virkaveljensä kanssa vielä vaikeampiin valintoihin, kun USA:n Chilessä rahoittama sotilasvallankaappaus vuonna 1973 aloitti valtion työntekijöiden, koulutettujen ja poliittisesti aktiivien ihmisten järjestelmällisen vangitsemisen, kiduttamisen ja tappamisen.
Toivottavasti kaikki suomalaiset ovat katsoneet/katsovat samoja kirjan tapahtumia koskevan TV-sarjan NÄKYMÄTTÖMÄT SANKARIT. Myös ohjelman sivuilla aihetta käsittelevät alkuperäisdokumentit, haastattelut ja reportaasit tuovat näyttöä siitä, mitä maailmassa voi tapahtua. Näemme myös, miten diplomaattien koulutuksen ja taidon voi yhdistää moraaliseen velvollisuuteen. Parhaiten tämä välittyy silloisen Chilen-diplomaattimme Tapani Brotheruksen haastattelussa ohjelmassa ITSE ASIASTA KUULTUNA 22.4.(Yle-Areena).
TV-ohjelmien ohella olen lukemassa myös Heikki Hiilamon kirjan. Tutkijana Hiilamo pystyy antamaan sellaista päteviin lähteisiin perustettua objektiivista selvitystä tapahtumasta, joka 1973 järkytti minua, 30-vuotiaana maailmaan heränneenä, enemmän kuin mikään muu tapahtuma. Murhenäytelmän pakolaisia kohtasin pian naapurikadun tuttavani luona Turun Nummenpakalla. Maailma pieneni. Enkä ollut ainoa järkyttynyt: Suomi-Chile -ystävyysseuran jäsenmäärä nousi nopeasti yli 100 000:een.
Viimeisin poliitikon kirjani oli Ville Niinistön LÖYTÖRETKEILIJÄ (218s, Otava 2019, toisena kirjoittajana Veera Luoma-aho). Ehdin lukea sen juuri ennen EU-ennakkoäänestyksen alkamista. Vaikkei olisi aiemmin Niinistön uraa, sanomisia ja tekemisiä seurannut, kirjan lukemalla saattoi helposti mitätöidä julkisen sanan ja some-maailman paloitteleman henkilökuvan. Oli helppoa äänestää kokonaista Ville Niinistöä.
Asemaansa menettäneissä puolueissa ja niitä tukevissa tiedotusvälineissä lätkitty populistileima tarttui Niinistöön huonosti. Åbo Underrättelserin arvostettu emerituspäätoimittaja Torbjörn Kevin repi tuon leiman julkisesti. Vielä pahemmin pieleen meni muutaman vuoden takainen manipulointiyritys leimata Niinistön tyrmäysisku Fennovoiman ja Rosatomin ydinvoimalaa vastaan Russofobiaksi. Kun suomalaisten enemmistö taisi olla asiasta Niinistön kanssa samaa mieltä, fobia-leimaaminen vaiettiin myöhemmin julkisessa sanassa kokonaan, ettei eduskunta- ja EU-vaaleja tulisi hämmennettyä vastoin leimaajien tarkoitusta. Aiheeseen on syytä palata myöhemmin energia-kirjoittelun yhteydessä.
Kirjan ilmestyttyä käytti erään yksityiselämää koskevia paljastuksia, kohuja, vaikeuksia, menetyksiä, menestyksiä ja skandaaleja ihmisiltä itseltään ja vihjepalkkioiden avulla syytävän lehden kirja-arvostelija koko palstansa haukkumalla Niinistöä: Sehän kertoo vain omasta itsestään ja mielipiteistään. Tuon julkaisun mielestä nuo Niinistön kuvaukset, puhumattakaan kirjan pääsisällöstä, valtakunnan politiikasta, eivät kuulu äänestäville kansalaisille, paitsi ilmeisesti lehden omien sivujen kautta ”journalistisesti” väritettyinä…
Laajalevikkiseksi laatulehdeksi tavoittelevan Turun Sanomien kirja-arvostelu oli kyllä myötäsukaisempi, muttei vahingossakaan tarttunut Niinistön poliittisiin asia- ja henkilöarviointeihin, vaikka varsinkin viimemainitut julkinen sana yleensä tarjoaa lukijoilleen suorastaan herkkupaloina. Äänenvaimennus ei tässä tapauksessa johda tulokseen. Todennäköisesti Niinistö vaikuttaa seuraavaksi EU-parlamentissa ja/tai hallituksessa. Kannattaa lukea tämä sujuvasti etenevä, viime vuosikymmenten politiikkaa ymmärrettäväksi valaiseva kirja, niin on vahvoilla, kun seuraavan kerran poikkeaa huoltoasemalle, baaritiskille tai kahvilapöytään. Tai kun äänestää seuraavissa vaaleissa.
PS. Edellä oleva tekstin viimeiset rivit syntyivät EU-vaalisunnuntaina. Vaalitulosten tultua kirja-arviointieni huoli näyttää nyt yhdessä suunnassa turhalta, toisessa suunnassa jatkossakin aiheelliselta. Joka tapauksessa suosittelen karistamaan pois ennakkoluulot ja rimakauhun ja tutustumaan vaikuttavien poliitikkojen ja viranhaltijoiden henkilöön, työhön ja ajatuksiin näiden omien kirjojen sivuilta.